torstai 20. huhtikuuta 2017

Keuhkoembolia.

Diippiä settiä, suuren suuri W A R N I N G !!!

Voi Karibian-loma sentäs. Aurinkoa, lämpöä, Karibianmerta, loistoristeilijä. Täydellinen loma. <3
Paitsi että toin pienen tuliaisen.. Naureskelin, jotta heti se alamäki alkaa kun 30v tuli täyteen.


Samalla nyt esittelen teille tämän 2kk sitten tehdyn liehukeneuleen. Viimeisenä yönä ennen aamuista lähtöä tämän surautin. Tämä on ihan mun lempparini.  Vaikeuksien kautta voittoon, oli nimittäin hihat liian kapoiset, niin hihan alapuolella on patenttiratkaisulla yksi "palkki" leventämässä hihaa. Toimii, eikä niinkään huomaa/muista käytössä. Kankaana ihana Käpysen Pitsi-merinoneulos. <3 (100% mulesing-vapaata of course.) Tutoriaali neuleeseen täällä.

Neuleella on ollut paljon käyttöä niin reissun viileissä illoissa kuin kalman kylmässä Suomessakin. Musta huumori pitää naisen pinnalla. Ompelin mä lapsille suuren läjän kesävaatteita reissuun. En ole vaan saanut kuvattua niitä, sattuneista syistä ja omaa laiskuuttani myös.


Mutta niin, aiheeseen. Reissu oli ihana ja antoisa ja kaikkea sensellaista. Vaan rupesin ihmettelemään loman loppupuoliskolla pohjekipua, Meksikossa oltiin silloin. Olimme kävelleet varmaan 10km ja juoneet liian vähän, luulin että kramppaa vaan. Välillä herätti yöllä, mutta sitten kuitenkaan ei niin paljoa häirinnyt, että olisin huolestunut. Aavistuksen verran kävi mielessä, josko voisi olla veritulppaa, kun pitkät lennotkin kerta takana. Silmissä kuitenkin vilisi dollarit, kun mietin "sairasosaston" maksuja - matkavakuutus kun kattaa vain akuutit vaivat. Päätin siis venytellä ja hieroa.

Kipu jatkui kotosalla. Heti seuraavana päivänä loman jälkeen palasin töihin. Töissä valitin kramppipohjetta ja vitsailin, että kohta on keuhkoembolia kun kuitenkin on veritulppa ja tässä sitä hieron. Heh heh...

Töissähän meillä oli ihan jäätävää kiirettä. 12000-15000 askelta kertyi päivässä askelmittariin. Ylitöitä, ei aikaa kunnon tauoille. Kramppi katosi ja olin tyytyväinen. Paitsi sitten iski väsymys. Öisin näin painajaisia, kuinka ihmiset kuristavat minua. Painajaisia toisen perään. Rappusten nousu sai hengästymään. Töissä pilkin tauoilla tai välillä jopa tietokoneen edessä. Jalat olivat niin raskaat, valitin väsymystä. Pomo tuli kyselemään, kuinka menee. "Kuolema korjaa", sanoin. Pomo tsemppasi ja sanoi, ettei täällä kukaan saa kuolla ilman hänen lupaansa. 




Ihminen, jolla on aina monta rautaa tulessa, on vilkas liikkeissään, energinen ja aktiivinen liikkuja. Sitten tulee suunnaton väsymys ja siitä seuraava ahdistus. Mikä minussa on vikana? Nyt oli käden nostaminenkin työlästä. Makasin sohvalla. En jaksanut katsoa kännykkää, en telkkaria. Makasin vain. Itkin.

Työkaverin kannustamana soitin työterveyshuoltoon. Olin niin loppu ja puhki, että itkin puhelimessa niin, etten saanut ajanvaraussihteerille melkein omaa nimeäni sanottua. Sen lisäksi, että olin huolissani voinnistani, koin suurta syyllisyyden tunnetta myös siitä, että jätän työkaverit pulaan kaiken kiireen keskelle. Että miksi nuori uupuisi - minun juuri pitäisi jaksaa. Sain työterveydestä maksusitoumuksen Mehiläiseen, jonne suuntasin samana iltapäivänä.

En osannut yhdistää pohjekipua ja väsymystä. Ei tietenkään osannut lääkärikään. Mainitsin vain, että juuri olin lomallakin ja tunsin oloni niin virkeäksi, kun yhtäkkiä tuntui, ettei jalat enää kantaneet. Burnout oli diagnoosi, kuulemma ihan selkeä. Niin se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensin menee lujaa ja sitten kroppa sanoo stopin, vaikka mieli haluaisikin olla ahkera. Kyselin vielä, josko voisi olla mitenkään somaattista nämä vaivat. Kilpparilabrat ja jotain muuta perushöttöä otettiin, kaikki ok. Oli vaikea hyväksyä ja uskoa, että olisin näin voimaton ja huonovointinen pelkästä uupumuksesta.

8 päivää olin sairaslomalla. 2 päivää makasin, kun en muutakaan jaksanut. Kolmantena päivänä yritin käydä kävelyllä. Tein reilu 1km lenkin ja vähän yli puolenvälin luulin, etten selviä kotiin. Näin kotitalon pönöttävän lyhyen matkan päässä, mutten vain löytänyt voimia. Hitaasti raahauduin kotiin miettien, miten huonoksi ihmisen kunto voi mennä. Kunto meni ylös alas. Vajaa viikon sairausloman jälkeen kävin työkaverin kanssa kävelyllä, taisi olla vähän alle 5km. Siinä kohtaa, kun sanoin työkaverille heipat, mietin kuumeisesti, miten pääsen kotiin. Kulissi pitää aina kun on pakko - sen jälkeen tulee romahdus. Oksetti, hengästytti, pulssi hakkasi. Raahauduin taas kotiin, rojahdin sohvalle ja mietin, miten saan pienimmän haettua päiväkodista tai edes tehtyä ruokaa. Muistelisin, että sinä iltapäivänä lapset söivät voileipiä päivälliseksi.



Sairausloma loppui. Yritin mennä töihin yövuoroon. Jo ennen kotoa lähtöä olin todella väsynyt, ahdistelin, että miten jaksan koko yön töissä valvoa ja touhuta. 2h töissäolon jälkeen aloin oksentamaan. Kerran. Kotona toisen. Menin nukkumaan, sitten se taas lakkasi. Kummallinen vatsatauti, ajattelin. 

Parin päivän päästä menin uudestaan töihin. Koulutuspäivä. Koko ajan kyllä huimasi ja mietin, miten kehtaisin sanoa, että voisinko päästä istumaan. En kehdannut. Virvotteluhuoneessa seistä pönötettiin tuntikausia, välillä itse tehden, välillä toisia katsellen. Ajattelin, että millainen hulabaloo siitä tulisi, jos siihen paikkaan pyörtyisin. En pyörtynyt. Mietin myös, voisiko fyysisesti olla mahdollista nukahtaa pystyyn. Ei ollut. Kulissi kestää aina. Tietenkin kaikki huomasivat, ettei ole nyt asiat mulla hyvin, ei vieläkään. Mutta syytä ei kukaan osannut aavistaa.

Seuraavana yönä heräsin hirveään pohjekramppiin, kovempaan kuin aiemmin, mutta tunnistin kivun samaksi. Kova kramppi, mutta lihas ei lainkaan kireä. Päässä välähti kunnolla laskimotukoksen mahdollisuus. Päätin, että aamulla soitan lääkäriin.

Sain päivystysajan. Mietin jo sen perumista, kun pohje kuitenkin oli taas ok. Menin sitten kuitenkin vastaanotolle lähinnä oman mielenrauhan vuoksi. Sairaanhoitaja otti vastaan ja haastatteli. Oli heti vakavissaan: 12h lentomatka, ehkäisyrengas ja satunnainen stressitupakointi. Ohjasi lääkärin vastaanotolle. Sieltä lähdinkin lähes naurun saattelemana pihalle. Lihaskramppi vain. Ei turvotusta, ei punoitusta, ei kunnon riskitekijöitä edes. Huokaisin helpotuksesta. Lääkäri laittoin lähetteen hyytymisnäytteeseen (FiDD), ihan varmuuden vuoksi. Menin tyytyväisenä iltavuoroon.

Tuli soitto. "Tää arvo on pikkasen koholla. Ei siellä varmaan mikään oo kun toi on niin vähän koholla, mut mee kuitenkin laskimoiden ultraan. Missä oot? Ai töissä? No hyvä, mee heti sinne röntgeniin, mä laitan lähetteen."



Syvä laskimotukos oikeassa sääressä. Mulla oli työpuhelin taskussa, lääkekaapin avaimet ja kaikki. Siinä paniikissa olin unohtanut ne taskuun ja kaulaan. Sopertaen soitin osastolle, nyt tarttis tulla nää hakemaan. Työkaverin nähdessäni purskahdin itkuun. Sain ison lämpöisen halin.

Menin terveyskeskuspäivystykseen. Ulkomaalaistaustainen lääkäri haastatteli minut huonolla suomella. Ei meinannut päästä yli siitä, että olen väärässä päivystyksessä. 

-Miksi et ole kotikunnassasi?
-No kun kävin tässä äsken ultrassa ja ne lähetti tähän.

-Mutta miksi et mennyt sinne omaan terveyskeskukseesi?
-Kun olen täällä töissä ja kävin tässä ultrassa ja ne lähetti mut heti tänne.


Tätä keskustelua käytiin muutamaan otteeseen. Lääkäri oli lähettämässä minut kotiin Klexaneiden kanssa. Juttelin aiemmasta kivusta, siitä että luultavasti tukos on jo vanhempi. Että tässä välissä yleiskuntoni on ollut erittäin huono. Ei se kuulemma ollut ollenkaan tyypillistä. Lupasi kuitenkin konsultoida sisätautilääkäriä, kun mainitsin, että olin tukoksenkin suhteen oikeassa. Osansa saattoi tehdä myös se, ettei työpukuiselle hoitajalle hirveästi kehtaa sanoa vastaan. Lääkäri soitti, minä huutelin taustalta kaikkia tietoja - ei sisätautilääkärikään saanut selvää lääkärin puheesta.

Keuhkoröntgenien kautta sisätautipäivystykseen. Labroja, vitaalit. Pyysin päästä lepäämään, sain makuupaikan käytävältä. Juttelin sisätautilääkärin kanssa. Hän oli myös sitä mieltä, että keuhkoembolian riski on melko pieni, labrat kuitenkin kaikki kunnossa ja yleisvointini hyvä. Sanoi kuitenkin, että kun taudinkuvani on muutenkin ollut niin kummallinen, niin otetaan nyt kuitenkin keuhkojen TT. Kiittelin vuolaasti.

Koko päivän olin kävellyt ja istunut ja edellisenä päivänä käynyt rauhallisessa jumpassakin. Nyt en saanut yhtäkkiä kävellä mihinkään. Vessaan pääsin hoitajan saattamana. TT:n tulokset tulivat, lääkäri kurkkasi sermin takaa varovaisesti virnistäen. Tiesin heti.

Oikealla puolella kolmessa lohkossa segmenttitasoiset emboliat, vasemmalla yksi. Paha aavistukseni oli oikeassa. Nyt oli väsymyksellä nimi. Keuhkoembolia. Tunnetila vaihtui helpotuksesta epäuskoon, pelkoon ja "mä tiesin!" -riemuun ja takaisin ahdistukseen. Käsittämätöntä.

Lääkäri rauhoitteli, ettei mulla hengenvaaraa ole. Tukokset olivat niin pieniä, että olivat menneet pienempiin suoniin ja olin niihin hiljalleen tottunut. Yön yli sairaalaan. Näpsäkkä hoitaja totesi, että et sä täältä ainakaan kolmeen päivään pääse. Säikähdin. Lääkäri oli eri mieltä, pääsin (tai jouduin) seuraavana päivänä kotiin. Nipsnaps, kotiutumispaperit kädessä ja Marevan-ohje toisessa kourassa. Olin ihan pöllämistynyt.

Tukisukat tilauksessa, Marevan-hoitajan numero lippulapuissa, apteekkireissu. Pelotti, josko vielä isompi knölli keuhkoihin irtoaisi. Järkytys, kiitollisuus, ahdistus, ilo, suru, kiitollisuus. Tuhat eri tunnetta ylös ja alas. Taas, ja koko ajan.


Nyt tuli tosi monta kuvaa. Pakko oli katkottaa tekstiä jotenkin. Liian raskaslukuiseksi tulisi muuten.

Tämä on ehkä tähänastisen elämäni henkilökohtaisin postaus. Tällä hetkellä elämäni pyörii kuitenkin niin paljon keuhkoembolian ympärillä, etten oikein muutakaan osaa. Hymykuvat Karibialta tuntuvat jotenkin tyhjänpäiväisiltä, kaavatekniset asiat myös. Tämä piti saada ulos, synnytettyä teksti tästä kaikesta. Se ehkä helpottaa vähän.

Vaikeinta on olla tavallisesti. Sillain kuin kaikki muutkin. Että kun joku kysyy, mitä kuuluu, en hölötä tulpasta ja Marevaneista, vaan ihan tavallisista asioista. Kun niiden muidenkin elämät vaan menee rataansa.

Olen niin hitsin kiitollinen, että olen hengissä. Monta pientä köntsää olisi voineet olla yksi iso. Sitten olisin taistellut hengestäni. Sitten mielessä pyörii Marevan-hoito, INR-arvot. Mummo-olo. Vedän joka aamu hoitosukan jalkaan. Joka päivä pesen toisen, kun toista käytän. Voin ottaa korkeintaan lasin-kaksi viiniä hissukseen, ehkä silloin tällöin. Pääsiäisenä kieltäydyin aika monesta viinilasista. Pieniä juttuja, mutta sitten kuitenkin niin isoja. Huonomminkin voisi olla, voisin olla nimittäin haudassa. Tätä kirjoittaessa valkenee, miten helpolla pääsinkään. Vaan silti, kun terveestä ihmisestä tulee sairas ihan pienessä hetkessä, se järkyttää pientä mieltä. Koko lopun iän pistän lennoilla Klexanea, pitkillä automatkoilla myös.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa sairaalasta pääsyn jälkeen kävelylenkillä. Se oli ihanaa. Hengästynyttä ja vähän väsähtänyttä, mutta ihanaa. Kaksi viikkoa olen nyt toipunut diagnoosin jälkeen. Väsymys alkaa väistymään, en olekaan enää sumussa koko aikaa. En nuku melkein kellon ympäri. En nukahda heti kun laitan pään tyynyyn.

Vielä vinkki kaikille: Älkää luottako marketin lentosukkiin. Niistä ei ole hyötyä. Käyttäkää laadukkaita sukkia, nouskaa välillä ylös jaloittelemaan. Juokaa vettä vähintään 1dl/tunti. Hormonaalisissa ehkäisyissä on aina riskinsä. Se 6/1000 mahdollisuus tukokseen voi tulla just sulle. Ja niin, sain herätyksen myös sen turhan tupakanpolton lopettamiseen. Se on myrkky, ihan oikeasti.




PS. Ajattelin muuntaa blogia enemmän myös lifestyle-puoleen. Ei pelkkää ompelua ehkä enää. Myös  hajatelmia, kotijuttuja, kosmetiikkaa, terveyttä. Miltä kuulostaa?

tiistai 7. helmikuuta 2017

Uusi vuosi, uusi koti, uusi ompsu

Me muutettiin! Ikiomaan taloon, tästä on haaveiltu pitkään. Nyt ollaan reilu 1kk asuttu uudessa kodissa, tavarat alkavat olemaan paikoillaan. Ihan tuntuu jo kodilta. <3 Täällä on hyvä kuvatakin, kun on valoisaa ja avarampaa (verhot puuttuu, hehe).

Ja voitteko kuvitella: mun järkkärin laturi löytyi! Se oli keskimmäisen sängyn alla, töpselissä kiinni. Kyllä se tiesi että se siellä oli, muttei ollut tiennyt, että se oli se laturi, mitä kuumeisesti etsin säännöllisesti. Jos sitten taas ihmettelette, miksi olen ottanut kuvia kännykän kökkökameralla, se johtuu ihan siitä, että nyt on hukassa kameran akku. Kyllä. Näin sen kyllä jossain, mutten tiedä, missä. Kai se jossain noissa 5 avaamattomassa laatikossa on. Kai.



Suuri Käsityölehti 11-12/2016 sisälsi tällaisen kivan hölttänän, jota päätin kokeilla. Ensimmäinen SK:n kaava, mitä käytän, Noshin kaavat poislukien. Tilannut olen lehteä kuitenkin n. vuoden...

Tein koon L, mutta M olisi riittänyt mainiosti, nyt jää yläosaan ihan hirveästi tyhjää pussia, vyötäröni kapein kohta kun on melko ylhäällä (tai jenkkakahvat vaan isot). Tunikaksi on kyllä aika pitkäkin mulle. Onpahan vilpoisa meidän tulevalle etelänlomalle ihan mekkona! Nauhakujassa viilettää ihana pitsinauha omista kätköistä. Aika nätisti sopii tähän mekkoon, vaikka itse sanonkin. Kankaana Verson puodin Paratiisin universumi -trikoo. <3

Mekkonen siis valmistui noin viikko sitten, taas on kuvien siirto koneelle vähän kestänyt.. Mutta NYT. NYT minä otin asiakseni oikein istua koneelle, laittaa kuumeiselle juniorille lastenohjelmat päälle ja puuhailla omiani. Jess.




Nyt tartteekin teiltä, rakkaat lukijat kysyä: mitä tykkäätte? Nojoo, tietty mekkosesta, mutta uudesta kodista, näin parin kuvan perusteella? Eikös olekin ihanan valoisaa.

Sain oman ompsun autotalliin (puolikkaaseen siitä). Sen pääsin vasta vastikään korkkaamaan - niin hirveästi on ollut kiireitä elämässä (inhottavaa kun kaikki ei pyöri harrastustoiminnan ympärillä). Vielä haluan vilauttaa teille kaikkein pyhimpääni. Ei, en ala nakuilemaan, vaan läväytän kuvan ompsupompsusta. Vihdoin on muuten kaikki kaavakirjat ja -lehdetkin kunnolla ojossa tuossa vasemmalla hyllyssä. (Saa tätäkin kommentoida.)


maanantai 26. joulukuuta 2016

Jättimäinen perusvaatepläjäys

Hei te ystäväiset! 

Toivottavasti teillä on ollut mukava joulu. <3 Itsehän olen ollut töissä aamuvuoroissa, joulutunnelma aavistuksen hakusessa siis. Onneksi lapsia se ei ole haitannut. :) Äiti on sitten hypännyt joulunviettoon suoraan töistä.

Vuosi on ollut huisin työntäyteinen. Nyt viimeisimpänä juttuna muutto uuteen ikiomaan kotiin juuri ennen vuodenvaihdetta. Tästä on pitkään unelmoitu. Ompsu on pakattu, uusi ja uljaampi tulee ajan kanssa autotalliin meidän oman pikku punttisalin viereen. Yhden yhtä joululahjaakaan en ole ehtinyt tekemään tässä hässäkässä. Yhtä yritin, vaan jäi kesken.

Ennen ompsun pakkaamista ehdin kyllä ompelemaan. Perusvaatetta, hissukseen. Nämä ovat marras-joulukuussa valmistuneita. Kuvien siirto blogiin on vaan vähän junnannut. Siispä, nyt seuraa kuulkaas niin iso lastenvaatepläjäys, että olalle taputan jokaista, joka loppuun asti jaksaa lukea!



Lähden ensiksi liikkeelle näistä tytön paidoista. Ensimmäisenä vuorossa Mekkotehdas koulutyttöjen tyyliin -kirjasta Hyppy-topista muokattu paita. Paremmin sopii yksivärisen topin kanssa, mutta kuvan ottohetkellä ei ollut puhtaana ;)

Kaveriksi sitten hyvä joustofroteinen peruspaita, lämpöinen talvella (jos näitä kelejä voi talviseksi sanoa). Noshin paitakaavalla tehty, vähän liian isoa kokoa vielä, kun siirryin yhtä isompaan. Nuo koot loikkivat näemmä aika paljon toistensa välillä kyseisessä kaavassa. Kauluksen muokkasin perinteiseksi V-malliseksi ekaa kertaa. 


Siskolle ja pienimmälle veljelle samisteluraitapaidat. <3 Tarkoitus oli olla veljeksille, mutta isoveikka ei suostunut pitämään punaista raitapaitaa, vaikka punainen yksi lempiväri onkin. Pyhpah, onneksi tyttö tykkäsi. Noshin kaavalla nämäkin.


Sitten pikkuveikan vaatteet: Noshin (SK 5-6/2015) kaavoilla paitoja ja housuja. Löysin Tigerista kivan leimasimen, jolla tein pikamerkit tuonne taakse. Aika näyttää, miten pesussa kestävät. Erityistä iloa toi tuohon Noshin kamera-kuosiseen paitaan löytynyt sävy sävyyn napisti sopiva resori!





Keskimmäisen paidat on myös Noshin kaavalla tehty. Tässäkin hyppäsin kokoa isompaan, aika hyvin istuu. Käpysen Betoniromu-kuosi on niin ihana. Poika ensin oli nyrppynokkainen sitä kohtaan, mutta tykästyi paitaan kuitenkin. Käpysen Kosmos oli pojan mielestä liian tyttömäinen (!?), ja esikoistyttöseni adoptoi paidan mieluusti. 



Lyhyestä tekstistä virsi kaunis, eiköhän kuvat kerro enemmäin kuin tuhat sanaa!





Kankaat:
1. Kenno-jersey, Ikasyr
2. Yhdessä-joustofrotee, Verson puoti
3. Tasaraita-trikoo, Marimekko
4. Ahman taika -jersey, Verson puoti; Kamerat-jersey, Nosh
5. Fox rust, Pipoiksi; Hippu-jersey, Paapii
6. Virta-jersey, Verson puoti; Colorblocks -velour, Käpynen
7. Betoniromua-jersey, Käpynen
8. Confetti-jersey, Käpynen